Kalevi Inkinen
Looshi Rakentajat
Olen oppinut tuntemaan veljeni vähitellen yhä syvemmin. Kunnioitan hänessä kaikkea sitä, mikä yhdistää hänet vapaamuurariuteen. Hän ymmärtää erityisen hyvin geometriaa ja musiikkia. Hän saattaa opettaa minua kertomalla, että geometria tai matematiikka herättää kauneuden kokemuksen. Hämmästyn kuullessani, että klassinen musiikki saa hänet näkemään sisäisenä kokemuksena värejä ja muotoja. Veljeni ei suuntaudu kovinkaan paljon niin sanottuihin arkipäivän kysymyksiin. Hän selviytyy niistä helposti. Häntä askarruttavat muut kysymykset. Miksi ihmiset perimmältään ovat sellaisia kuin ovat ja miten itse vaikutan omaan kokemukseeni eteeni tulevissa kysymyksissä. Itsensä tuntemisessa hän on edennyt pitkälle. Toivon, että hänen seurassaan minäkin opin suhtautumaan kaikkeen kuten hän, tyynesti ja kaikessa rauhassa. Hän ei ole kylmä kohdatessaan elämän varjopuolia. Hän on myötäeläjä, kuten minäkin omalla tavallani. Hän on taitava. Minä vasta harjoittelen elämän taitoa. Nyt, kun meille on kertynyt näitä yhteisiä vuosia, kaipaan häntä yhä useammin.
Olen lähempänä käytännön elämää kuin veljeni. Ajatteluni ja tunteeni askartelevat lähinnä tavallisten arkipäivän kysymysten parissa. Olen pyrkinyt kehittämään itseäni moraalisesti ja eettisestikin. Muurarius on opastanut minua itseni kehittämisessä siihen suuntaan, että ymmärtäisin paremmin elämää ja oppisin sen avulla yhä paremmaksi ihmiseksi. Olen mielestäni edistynyt elämän paradoksien ratkaisemisessa. Viimeisenä saavutuksenani on ollut nähdä paradoksina koko maailma.
Olimme tulleet rantatielle. Elokuun luonto oli täynnä tuoksuja. Lämmin tuuli heilutti hiljaa puiden lehtiä. Koivujen välistä näkyi meri. Vesilintuja oli lähellä. Hanhia ja sorsia. Kyhmyjoutsen poikasineen oli tullut lähelle rantaa. Hepokatin siritys kuului läheltä. Aurinko oli matalalla lännessä. Ehdimme hyvin seuraamaan auringonlaskua. Kävelimme hiljaa rantatietä niemen kärkeen. Pilvet horisontissa värjäytyivät punaisen, keltaisen ja tummansinisen erilaisiin yhdistelmiin. Valöörit vaihtuivat voimakkaan kylläisten ja vesivärimäisen haaleiden värisävyjen välillä.
Veljeni katseli maisemaa. Ehkä taivaanrannan väriloisto sai hänet runolliseksi.
— Katso tätä näytelmää. Kuka sen on säveltänyt.
— Säveltänyt, ajattelin. Kaikessa kuvaannollisuudessaan sana säveltänyt tuntui oikealta. Näin hänen kasvoillaan ilmeen, joka kertoi kaiken. Hän kuunteli auringonlaskun sinfoniaa. Värit ja valot soivat ainutlaatuisia sävelkulkuja, jotka eivät koskaan enää toistuisi. Teema ja melodiat varioivat pilvien hidasta kulkua auringonlaskun edistyessä ja rannan hitaasti hämärtyessä. Ei tarvittu sanoja. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin voi unohtaa oman persoonallisen itsensä. Mielen hiljentyminen Luonnon Suuren Majesteetin edessä oli tapahtunut. Veljeni näytti kokevan jotain aivan selittämätöntä. Ymmärsin sen omalla tavallani. Välillämme vallitsi veljeyden side, joka yhdisti erilaatuisuuden yhdeksi olemukseksi. Aivan kuin veljeyden tunne olisi jotain meitä kumpaakin ylevämpi, oma elävä olentonsa, Jumala.
Katselimme Auringon hidasta painumista horisontin taakse. Auringon kohdalla ei ollut pilviä, mutta sivummalla ja ylempänä oli. Taivaanrantaa väritti nyt punainen ja sen yläpuolella oranssi ja keltainen. Värit sulautuivat tasaisesti toisiinsa. Keltaisen yläpuolella oli vaaleaa turkoosia, joka muuttui ylempänä tummemmaksi. Zeniitistä itään taivas näytti jo melko tummalta. Auringon punaisen yläreunan viimeisten säteiden valaistessa tummuvaa taivasta erottuivat ensimmäiset tähdet, kirkkaat Vega, Deneb ja Altair.
Sytytimme pienen nuotion rannalle lähelle vesirajaa. Poltimme lehtipuuta, koska se ei kipinöi havupuun tavoin. Istuimme kivellä ja joimme ensimmäiset kupilliset kahvia. Juotavaa ja syötävää olimme varanneet koko yön valvomista varten. Vaikka yöstä ei ennusteiden mukaan tulisikaan kylmä, olimme varustautuneet lämpimillä vaatteilla.
Aurinko oli laskenut. Sen kajo siirtyi hitaasti kohti luodetta. Tähtiä näkyi yhä enemmän. Laskevan Kuun sirppi näkyi matalalla luoteen ja lännen välissä. Kuun silta erottui tyynestä meren pinnasta. Vaikka yö oli alkanut, se ei merkinnyt luonnon hiljenemistä. Harvakseltaan kuului erilaisia ääniä. Muutaman kerran hiljaisuuden rikkoi kalojen molskahdus ruovikossa. Nopearytminen viheltävä siipiääni kertoi telkän lennosta.
Tähtitaivas sai minut hiljenemään ja miettimään todellista asemaani maailmankaikkeudessa. Näytti siltä, että veljenikin oli kiinnittänyt huomionsa tähtiin. Hän kysyi minulta huolimattomalta kuulostaen: — Mitä sinä etsit tähtitaivaalta?
— En mitään, vastasin, ja samalla mietin, mitä hän mahtoi tarkoittaa. Sitten ymmärsin kysymyksen. Aloitin tutun selitykseni. Katsos nyt, meidän Aurinkomme on aivan tavallinen tähti. Kaikki nuo taivaalla loistavat tähdet ovat koostumukseltaan hyvin lähellä omaa Aurinkoamme. Aurinkoa kiertävät planeetat. Samanlaisia planeettakuntia on oletettavasti lähes kaikilla tähdillä. Meidän galaksissamme Linnunradassa on lähes 200 miljardia tähteä. Linnunradan halkaisija on noin 100 000 valovuotta. Muissakin galakseissa on tähtiä kymmenistä miljardeista satoihin miljardeihin. Lähimpien galaksien väliset etäisyydet vaihtelevat puolestatoista miljoonasta satoihin miljooniin valovuosiin. Galaksit esiintyvät joukkoina. Joukot saattavat muodostaa niin sanottuja superjoukkoja, joissa on hirvittävät määrät galakseja. Saharassa on ehkä vähemmän hiekan jyviä kuin avaruudessa tähtiä.
Aioin juuri puhua alkuräjähdyksestä ja aineen synnystä materiasta ja antimateriasta, kun joku, joka minussa vielä oli hereillä, soitti kelloa.
— Ai niin. Mitä sinä kysyit? Mitä etsin sieltä! En tiedä. Entä sinä sitten?
— Itseäni, veljeni sanoi.
— Miten niin, ei kai vaan aleta puhua ufoista?
—Ei.
Veljeni perusteli asiaa. — Ymmärrän asian niin, että kaikki se tieto, mikä meillä on, on ainoastaan subjektiivista ja yksilökohtaista. Vaikka tieto sinänsä olisi luonteeltaan eksaktia, meidän tajuntamme käsittelee sitä aina subjektiivisesti. Ihmisen tajunta, tämä, joka ymmärtää ja kokee, koostuu ajatuksista ja tunteista. Omista henkilökohtaisista tavoista ajatella ja tuntea. Vaikka 1+1=2 ja yhtälö saa yksilöstä riippumatta saman arvon, se synnyttä aina yksilökohtaisen kokemuksen. Sanat yksi, plus, on ja kaksi merkitsevät periaatteessa samaa asiaa kaikille ihmisille, mutta ihmisen yksilöllisyys tekee yhtälöstä subjektiivisen. Tieto voi siis olla kuinka tarkkaa tahansa, mutta ihmisen tajunatakokemus on aina yksilökohtainen ja siten subjektiivinen.
En sanonut mitään. Minun mielestäni 1+1=2 eikä sitä voi muuksi muuttaa.
— Maailma on juuri sellainen, millaiseksi sen koet, hän jatkoi — Sinäkin olet itsellesi vain se, jona itsesi tunnet. Yksinkertaista? Tästä syystä elämän taitoon kuuluu kyky kokea maailma oikein. Miten voimme kokea oikein? Kaikki riippuu siitä, millaisen arvomaailman olemme omaksuneet. Minkälainen on noudattamamme moraali ja minkälainen etiikka säätelee ajatuksiamme ja toimintaamme.
Tuon kyllä ymmärsin, mutta voiko ihminen todella vaikuttaa siihen, mitä hän elämänsä aikana kokee.
— Kyllä voi, veljeni vastasi. — Etiikkaa on monenlaista. Yleensä yksilön etiikka on muotoutunut jonkin auktoriteetin vaikutuksesta. Sellaisia ovat uskonnot, ideologiat, lainsäädäntö, yleisesti noudatettavat moraaliset normit ja niin edelleen. Etiikassa on kyse omaksutuista ja oikeiksi arvostetuista normeista. Oikeastaan kysymys on yksilökohtaisesti ymmärretystä ja omaksutusta moraalista.
— Kuulostaa järkevältä, mutta minkälaisia arvoja ihmisen tulisi omaksua?
— Jaa-a, periaate on mielestäni yksinkertainen, mutta sen aito oivaltaminen onkin eri asia. Aito oivallus johtaa arvoihin, jotka ovat eettisesti ihmisen elämää ohjaavia.
Koska ajattelen yksinkertaisemmin kuin veljeni, en välttynyt arvioimasta keskinäistä suhdettamme. Olemme vapaamuurariveljiä. Ymmärrämme samat yhteiset asiat eri tavoin. Saatamme jopa ajoittain puhua toisiamme ymmärtäen, vaikka tajunnallinen tasomme ja ymmärtämisemme syvyys eivät ole samassa tilassa. Veljeytemme vahvistuu erilaisuudestamme.
Aurinko oli pohjoisessa ja meihin nähden vielä mantereen puolella, mikä
lisäsi pimeyttä. Kuu oli laskenut pari tuntia aikaisemmin. Linnunradan tähtisumualueet näkyivät upeasti. Tähdenlentoja eli meteoreja näkyi runsaasti. Tiesimme, että nyt oli tähdenlentomaksimi,
ja se olikin yksi syy tulla yöksi ulos. Kaikki tähdenlennot näyttivät tulevan Perseuksen tähdistön yläosassa sijaitsevasta säteilypisteestä
.
Kun meteorien lentoradoista vedetään
suorat taaksepäin, nuo suorat leikkaavat toisensa samassa pisteessä. Tuota pistettä kutsutaan säteilypisteeksi
eli radiantiksi.
Joimme toiset kahvit ja söimme voileivät. Nuotio oli enää hiilloksella emmekä lisänneet siihen puita. Tarkoituksenamme oli nähdä tähdenlennot. Paistoimme nauriita ja sipulia. Pinnaltaan hiiltyneet paistoksemme maistuivat erikoisen maukkailta ulkona meren tuoksussa.
Olimme välillä hiljaa ja kuuntelimme luontoa. Hiljaisuus rikkoutui ajoittain jonkin linnun ääntelyyn. Tuntui siltä kuin ympäröivä pimeys, meren tuoksu, luonnon äänet ja tähtitaivas olisivat muodostaneet yhden ainoan suuren kokonaisuuden. Me ihmiset olimme läsnä. Sulauduimme yöhön. Meni hetkiä, jolloin vain olimme valppaasti paikalla ajattelematta erityisesti mitään. Tuntui siltä kuin ajatukset olisivat rikkoneet yhteyden vallitsevaan tilaan ja luonnon harmonian. Jälkeenpäin, kun ajattelin noita hetkiä, tuntui siltä kuin olisin ollut lapsi ja pyhäkoulussa. Luonto oli suuri temppeli ja veljeni toimi siellä pyhäkoulun opettajana.
Yö sai minut astumaan lähemmäksi läsnäolevaa. Saatoin ymmärtää, että olimme veljeni kanssa yön sisällä. Ikään kuin yön psyyke olisi yhtä omamme kanssa. Tähtitaivas, tumma meri, takanamme oleva pimeä metsä, hiilloksen hehku nuotiossa, yön kosteus, tuoksu, satunnaiset äänet, veljeni ja minä, kaikki kuului yhteen erottamattomaan kokonaisuuteen.
Tunne oli samankaltainen, mikä syntyy vapaamuurarilooshissa, kun pääsen rituaaliin sisälle. Kaikki tuntui normaalia todellisemmalta. Olin ikään kuin lumoutunut.
Kerroin tästä tunteesta veljelleni. Hän sanoi huomanneensa tapahtuneen jo aikaisemmin. Oli vain odottanut, milloin minä huomaisin saman. Taas ajattelin, että 1+1=2. Se ajatus sisälsi ehkä hivenen väärää arvostusta, koska lumous tuntui hiipuvan. Korjasin tilanteen ajatuksissani tekemälläni nöyrällä anteeksipyynnöllä. Tunne palasi. Siinä rannalla tähtitaivaan alla tuntui siltä kuin olisin ollut jonkin suunnattoman suuren edessä. Sanat olivat riittämättömiä. Avaruus, kosmos, äärettömyys, ikuisuus olivat vain sukua sille, joka nyt oli tullut luoksemme. Se jokin oli kuin lausumaton sana ilman kuvaavaa merkitystä. Mysteerio.
Lisäsimme pari puuta hiilloksen päälle. Hetken kuluttua liekki leimahti näkyviin. Oli kahvitauon aika. Voileipä maistui lämpimän juoman kanssa. Silmämme mukautuivat tuleen ja ympäristö näytti täysin mustalta. Maailmamme oli rajoittunut nuotion valopiiriin.
Rikoin hiljaisuuden. — Olen miettinyt sitä, että mikä on ihmisen asema lajien joukossa. Ihminen on ainoa laji, joka käyttää tietoisesti ja laajasti muita eliölajeja hyväkseen. Tällainen hyväksikäyttö perustuu ainoastaan älyyn. Eläimillä ei ole tässä tilanteessa valinnan mahdollisuuksia. Eläimiä käytetään ravinnoksi, vaatetukseen, lääketieteellisiin kokeisiin, työjuhdiksi, kilpa-ajoihin, näyttelyissä, sirkuksessa, lemmikeiksi jne. Eläinten hyväksikäytöllä on niin pitkät perinteet, ettei sitä enää osata asettaa kyseenalaiseksi. Ihminen on elintilaansa laajentaessaan tuhonnut monta eliölajia sukupuuttoon. Rauhoitetut luonnon alueet eivät pinta-alaltaan useinkaan riitä säilyttämään luonnonmukaista ekosysteemiä. Nyt on havahduttu Suomessa säilyttämään liito-orava. On harvinaista, että tien suunnittelu on herättänyt kysymyksen liito-oravan elintilasta. Hyvä, että asiasta edes keskustellaan. Vuosisatoja ihminen on muuttanut mielivaltaisesti ympäristöään havaitsematta lainkaan, millaisia muutoksia luonnossa tapahtuu.
— Totta, on hyvä, että edes ajatellaan. Toivokaamme, että luonnon tutkimus ja sen suojelu johtaisi aikanaan myös hyviin tekoihin. Luontoa pitäisi suojella
paljon nykyistä voimakkaammin. Ahneus on ajanut ihmisen moniin lyhytnäköisiin
ratkaisuihin. Teollisuuden päästöt ovat tuhonneet suuria maa-alueita
pitkiksi ajoiksi. Energiataloudella on päästönsä. Ilmaston hiilidioksidipitoisuus
lisääntyy ja kasvihuoneilmiö voimistuu. Yhdysvallat ei ratifioinut Kioton ilmastosopimusta ja ilmoitti suoraan syyksi sen, että se ei tahdo rajoittaa teollisuuttaan ja liikennettä: Elintason nousu vaarantuisi.
Täytyyhän
ihmisen säilyttää vapaus vaurastua. Kaikki tämä on todella lyhytnäköisen ajattelun tulosta. Mitä rajoittamattomammin
ja ilman säätelyä teollisuus kasvattaa voittojaan, sitä nopeammin meillä on luu kädessä
. Nykyisin pyritään siirtämään teollisuutta niihin valtioihin, jotka tarjoavat halpaa työvoimaa
eivätkä rajoita saastuttamista.
— Mistä tämä kaikki johtuu?, kysyin.
— Yksinkertaista. Ne avut, jotka aikoinaan auttoivat ihmislajin säilymään, ovat kääntyneet häntä itseään vastaan. Kysymyksessä ovat vietti- ja vaistotoiminnot. Tietty määrä aggressiivisuutta ja ahneutta oli eduksi lajin menestymisen kannalta. Kaukana menneisyydessä oli pitkä ajanjakso, jolloin äly alkoi korvata lihasvoimaa. Joillakin nykyihmisillä on tarve palata menneisyyteen ja korvata äly lihasvoimalla, mutta se on jo toinen juttu. Nykyihmisen normein mitaten tuolloin elänyt ihminen tai ihmismäinen apina, alkuihminen ei noudattanut kovinkaan korkeaa moraalia lajinsa säilyttämisen kannalta. Samassa elinpiirissä elävät ihmiset olivat sosiaalisia, mutta naapurin kanssa ei tultu toimeen. Ehkä tuttua vieläkin. Kilpailua käytiin ravinnosta ja lajin jatkamisesta. Vaikutusvalta ja sosiaalinen järjestys (nokkimisjärjestys) oli hyvin määräävässä osassa. Voiman käyttö heikompia ja tietty alistuminen vahvempia kohtaan sääteli käyttäytymistä. Ehkä tuttua tämäkin.
— Ajatella, sanoin. — Ihminen ei ole pohjimmiltaan paljoakaan kehittynyt henkisyydessä. Näyttää siltä, että kaikissa yhteiskunnan rakenteissa kantavana osana on primitiivinen vaikutin. Ahneus ja vallanhimo ovat hyväksytyn toiminnan kulmakivinä. Onko ihmisen ollenkaan mahdollista muuttua?
— Tuskin, parempi tapa olisi sivistää ihmiskuntaa. Olisi uhrattava voimavaroja koulutukseen kaikkialla maailmassa. Ihmisoikeusjulistuksessa tätä puolta tulisi painottaa. Ihmisten tulisi saada eettistä opetusta. Kaikkien ihmisten tulisi voida itse omaksua globaalisen rauhan ja yhteistyön merkitys. Siksi tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä nälänhädän vähentämiseksi, terveysolojen parantamiseksi ja väestöräjähdyksen hillitsemiseksi. Maailmassa on jo luotu organisaatio pysyvälle rauhalle. Kysymys on vain siitä, että rauha toteutetaan. YK:n valvoma maailmanrauha olisi verraten helppo toteuttaa. Vain tahtoa puuttuu. Asevarustelulta vapautuisi suunnattomasti varoja vallitsevien taloudellisten epäkohtien tasoittamiseen. Miksi tätä ei tehdä? Siksikö, että sotilaista tulisi työttömiä. Heiltä menisi vaikutusvalta. Aseteollisuudelle kävisi samoin. Rikkaat eivät enää voisi rikastua myymällä köyhille aseita.
Lisäsin pari puuta nuotioon. — Kaikki tämä tulisi tehdä, veljeni sanoi, mutta sekään ei vielä muuttaisi ihmisen perimään kätkettyjä negatiivisia ominaisuuksia. Miten sitten hallita ihmistä? Paras tapa on itsehallinta. Itsetun-temuksen tietä ihmisellä on mahdollisuus tiedostaa puutteensa ja vahvuutensa. Itsensä tunteva tulee tietoiseksi omista motiiveistaan ja pystyy harjoittamaan itseään. Henkinen itsekasvatus johtaa itsehallintaan. Sen sijaan, että nykyisillä johtajilla on tarve hallita toisia ihmisiä, he oppisivatkin hallitsemaan itseään. Nykyjärjestelmä, jossa suurimmat pyrkyrit pääsevät asemiinsa kyynärpäitään käyttäen, ei valikoi parhaita ja vastuunsa tuntevia johtoasemiin.
— Oletko nyt hieman liian kriittinen?, kysyin.
— No, ehkäpä olen, veljeni vastasi. Totesin, että vähän kärjistäen asiat voidaan nähdä näinkin.
Nuotio oli taas hiilloksella ja silmämme olivat tottuneet pimeään. Tähtitaivaalla tapahtui. Tähdenlentoja näkyi siellä täällä. Äkkiä päämme yli lensi hyvin kirkas meteori. Se lensi kohti eteläistä taivaanrantaa Pegasuksen neliön halki. Jotkut ihmiset uskovat, että tähdenlennon nähdessään saa toivoa ja toive sitten toteutuu. Meillä olisi pitänyt olla varattuna toista sataa toivomusta. Niin monta tähdenlentoa olimme jo näinä yön tunteina nähneet. Tämä viimeisin kirkas tähdenlento, bolidi, olisi varmaan toteuttanut suurimmankin toiveemme.
Veljeni kysyi, mitä minä toivon tältä bolidilta. — Niin, jos toivomukseni todella toteutuisivat...
Hän puuttui yllättävällä tavalla empimiseeni. — Tässä meidän ajattelijoiden suurin virhe onkin. Me ehdollistamme ja epäilemme kaikkea mahdollista. Epäilemällä me asetamme kaikki mahdollisuutemme vaihtoehtoisiin mahdollisuuksiin. Jos toive voi toteutua, se ei toteudu epäilyn tilassa. Emme saa asettaa toiveillemme estettä omilla ajatuksillamme.
— Mitä ihmettä, ajattelin, onko hän väsynyt. — Nyt en oikein ymmärrä.
— Tässä piilee ajatusten hallinnan mahdollisuus. Tahto voi toteuttaa. Epäilys vie pohjan kaikelta toteuttamiselta. Ihminen, joka tietää mitä tahtoo, voi tahtonsa myös toteuttaa.
— Niin kai sitten, sanoin, vaikka en vieläkään oikein ymmärtänyt hänen ajatustaan. Siinä oli kuitenkin ajattelemisen aihetta.
Toverini muutti hieman puheenaihetta. — Niitä ihmisiä, jotka tietävät mitä tahtovat, on vähän. Tahtoa ei nimittäin saa alistaa moraalittomaan toimintaan. On olemassa joukko poikkeuksellisia ihmisiä, joilla on tahtoa toteuttaa ja toimia, mutta ei riittävää ihmisyyttä ja sosiaalisuutta. He ovat sellaisia, jotka katselevat ahtaasti vain omaa elinpiiriään ja omia etujaan. Jos heillä on vaikutusvaltaa ja jos he ovat johtavassa asemassa tai he ovat ajattelultaan militaristeja, he voivat saada paljon tuhoa aikaan. Tästä syystä ihmisen tasapainoinen henkinen kehitys on paras vaihtoehto. Ihmisyyden ja sosiaalisen ajattelun filosofialle tulee panostaa kaikessa toiminnassa. Myötätunto ja rakastamisen taito opitaan yleensä tasapainoisessa lapsuudessa. Hyvä niin, mutta vielä parempi on, jos näitä elämän taitoja harjoittaa koko elämänsä ajan. Se nähdäkseni on yksi vapaamuurariuden tärkeimmistä elämänohjeista. Ihmisen tulee tietää, miksi rakkaus on niin tärkeää.
Vastasin puheenvuoroon. — Olen ajatellut rakkautta paljonkin. Monille ihmisille käsitteeseen rakkaus sisältyy paljon sellaista, mikä mielestäni ei siihen kuulu. Seksuaalisuus ei kuulu rakkauteen. Seksuaalisesta rakkaudesta tulisikin käyttää jotain toista nimitystä. Seksuaalinen kiintymys olisi ehkä parempi. Rakkauden kohde selittää paljon. Me voimme rakastaa Jumalaa, läheisiämme, ihmiskuntaa, elämää jne. Kaikissa näissä tapauksissa sanan rakkaus merkitys muuntelee. Läheistemme rakastaminen on kaunista, mutta siihen voi sisältyä vähemmän kauniita piirteitä. Jos etsimme turvaa tai suojaa, rakkauteemme sisältyy pyyteitä. Ei sillä, että nämä pyyteet olisivat kovin huonoja, mutta pyyteitä kuitenkin. Aito ja puhdas rakkaus on pyyteetöntä. Itsekkyys ei myöskään kuulu rakkauden ominaisuuksiin. Rakkaus on ylevä asia. Se on enemmän kuin tunne. Se on henkinen voimavara.
— Totta puhut. Toivokaamme tuolta äsken lentäneeltä bolidilta maailmaan enemmän rakkautta.
Nuotio oli jo melkein sammunut, kun huomasimme lisätä puita. Annoimme puiden lämmitä vähän aikaa. Sitten reipas puhallus hiillokseen ja liekki syttyi.
— Tällaisesta yöstä ei selviä puhtailla kasvoilla, sanoin. Veljeni nyökkäsi ja vastasi, että kyllä pimeällä on oma vaikutuksensa. Aivan kuin olisimme hieroneet kasvoihimme ja käsiimme nokea. Joimme taas kupilliset kahvia ja söimme vähän keksejä.
— Nyt vähän liikuntaa! Kyykkyyn, ylös, kyykkyyn, ylös, kädet alas mennessä suoraan sivuille. Ylös noustessa kädet laskivat alas. Tätä hassunkurista liikettä teimme vähän aikaa. Sitten muutamia venytyksiä antamieni ohjeiden mukaisesti. Lopuksi velttohyppelyä.
Veljeni lopetti harjoituksen. — Ja nyt istumaan. Seuraa henkinen rentoutuminen. Selin makuulle! Silmät kiinni! Hyvä asento niin, ettei mikään paina. Sitten ei ajatella mitään. Mieleen pyrkii tulemaan kaikenlaista asiaa, mutta pyritään siihen, ettei ajatella mitään erityisesti. Vähän ajan kuluttua mieli rauhoittuu ja alkaa väsyttää. Pidetään kuitenkin aistit valppaina ja itsemme hereillä. Aloitetaan!
Makasimme paikoillamme. Mieleeni tuli kaikenlaista, mutta annoin sen mennä ohi. En tarttunut mihinkään virikkeeseen. Olin vain. Harjoituksemme keskeytyi kirkuvaan huutoon. Se kuului aivan läheltämme metsästä.
— Aivan kuin joku lintu, sanoin.
— Voi olla. Huuto kuului uudestaan. — Ei, veljeni sanoi, ei tuo ole lintu. Se on joku nisäkäs.
Kuuntelimme hiljaa. Ääni kuului taas. Nyt siihen sekoittui omituista kimeää murinaa. Olisikohan jonkun eläimen poikue vaarassa. — Onneksi minulla on tämä linkkuveitsi, jos siellä on karhu, veljeni sanoi. — Jos tulee tiukka paikka, juokse karkuun, minä pitelen sitä, veljeni kiusoitteli. Kuuntelimme vielä tovin. Äänet toistuivat vielä muutaman kerran ja loppuivat sitten kokonaan.
Veljeni rikkoi hiljaisuuden kysymällä, oliko ääni mielestäni pelottava.
— Ei oikeastaan. Aluksi säikähdin, kun en ymmärtänyt mikä sen aiheutti, vastasin.
— Usein joku yllättävä tilanne, jokin tuntematon, saa aikaan pelkoreaktion. Ehkä tässä on kysymyksessä primitiivireaktio. Joku uhkaa, tuntematon, vaarallinen. Ilman tällaista vaistomaista asennetta ihminen ei olisi selvinnyt pitkää kehitystään vuosimiljoonien aikana. Pelkoreaktio näyttää olevan eläintenkin turvakeino. Reagoida nopeasti ja paeta on hyvä puolustautumisrefleksi. Pelästyminen aiheuttaa adrenaliinin vapautumisen verenkiertoon, mikä lisää fyysistä suorituskykyä.
— Kyllä, järki ei tuolloin ohjaa, se on ikään kuin lamautunut ja toimintakyvytön. Toisaalta hyvä, toisaalta huono asia. Jotkut petoeläimet saalistavat siten, että osa pedoista ajaa saaliseläimet liikkeelle ja väijyksissä olevat yllättävät sitten pakenijat.
— Primitiivireaktiota käytetään ihmisten keskuudessa hyväksi monin tavoin, hän jatkoi. — Pelko ja sen voittaminen houkuttelee ihmisiä kaikenlaiseen. Viihdeteollisuus on jo kauan tiedostanut asian. Elokuvateollisuuden eräänä vetonaulana on juuri pelon aiheuttaman primitiivireaktion aktivoiminen katsojassa. Pelko ja kauhu aiheuttavat psyykkisiä jännitystiloja. Nykyihminen, joka ei kohtaa näitä pelon stimulantteja normaalissa elämässä, näyttää hakevan niitä fiktiivisestä todellisuudesta. Tietokonepelit, toimintaelokuvat, musiikkivideot, raflaava musiikki, seikkailut, vaaratilanteiden etsintä jne. ovat pelon aiheuttamia tarpeita. Ihmisen on hyvä voittaa pelkonsa, mutta ei aktivoimalla kielteisiä puolia itsessään. Pelko synnyttää aggressiota ja toisinpäin aggression aktivointi generoi pelkoa. Ihmiset hakeutuvat tilanteisiin, joissa voidaan kokea erilaisia jännitystiloja. Tämä koskee lähinnä poikia ja nuoria miehiä.
— Olisiko testosteronilla jotain vaikutusta tilanteeseen? aprikoin.
— No se tietenkin on asian fyysinen puoli. Miehisyys ei kuitenkaan kehity rajuista kokemuksista. Tutkimuksissa on kyllä todettu tyttö- ja poikalasten erot leikeissä. Poikien leikit ovat rajuja ja tyttöjen tasapainoisia. Tämä viittaa siihen, että pojilla on synnynnäinen tarve kouliutua aggressiivisiksi. Tämä aggressio juontuu myös ihmisen menneisyydestä. Miesten tuli puolustaa perheitään ja pyydystää riistaa ja naisten tuli hoitaa lapsiaan. Puolustustehtävässä tarvittiin aggressiota. Tätä yksinkertaista jakoa ei nykyisin näytetä ymmärtävän.
Vastasin, että nyky-yhteiskunta ei arvosta riittävästi naisen asemaa perheen äitinä. Maailmassa vallitsee vieläkin epätasa-arvo sukupuolten välillä. Mielestäni perheenäidin asema lasten kasvattajana on erittäin tärkeä ja sen tulisi olla oikealla tavalla arvostettu. Äidinrakkautta jakaa lapsilleen parhaiten oma äiti. Äideillä täytyy olla aikaa lapsilleen. Kotiäideille voitaisiin maksaa äidinpalkkaa, joka olisi sitä suurempi, mitä nuorempia lapset ovat. Tämä kaikki on tietenkin hyvin pelkistetysti sanottu, mutta se on minun mielipiteeni. Panostus yksipuolisesti tuotannon kasvuun on huono ratkaisu, kun sen hintana ovat laiminlyönnit lasten kasvatuksessa ja ohjauksessa.
Rannalla ja merellä oli hieman usvaa. Emme nähneet tältä paikalta tarpeeksi hyvin nähdäksemme Auringon sen noustessa, mutta taivasta näkyi puiden välistä. Yön tummuus vaihtui hämärään. Näytti siltä, että Aurinko tulisi nousemaan pilvettömälle taivaalle. Meren kostea tuoksu tuntui selvästi. Tyyni ilma ja hiljainen luonto sai meidät puhumaan hiljaa. Tähtikuvioita saattoi vielä erottaa. Tähdenlentoja näkyi harvakseltaan. Idässä taivaanranta alkoi vaaleta.
Minusta tuntui aivan siltä kuin luonto olisi juuri nyt täysin valmis. Aika olisi pysähtynyt. Mikään ei enää muuttuisi. Tiesin kyllä, että tunne ei vastannut todellisuutta. Maailmahan oli koko ajan muutoksen tilassa. Lämmön aiheuttama liike ei voi loppua. Kuitenkin koko luonto oli pysähtynyt. Se oli pysähtynyt juuri tähän hetkeen. Kerroin ajatuksestani.
— Tuo tunne on ollut minullakin jonkin aikaa, veljeni vastasi. — Itse asiassa ihmisen kokema ajankulku on aivan eri asia kuin kellon viisarien tasainen liike. Ihmiselle aika on mielen tila. Nykyhetken kokemisen tilassa aika on ikään kuin pysähtynyt. Tällaisessa pysähtyneessä tilassa voi ymmärtää, oivaltaa ja kokea jotain uutta. Kun mieli on hiljaa, todellisuus on läsnä.
Veljeni kysyi, haluaisinko kuulla erään runon säkeen, joka kuvaisi hyvin hänen ajatustaan.
— Siitä on kovin kauan, kun kuulin tuon runon. Mieleeni on jäänyt vain yksi säe Se juuri koskettikin siinä eniten. En muista kirjoittajaa. Hän piti pienen taidepaussin ja lausui:
Nyt on mieli hiljaa rauhan sielu saanut on sydän katsoo elon liljaa syntynyt on ajaton
En sanonut mitään. Ymmärsimme molemmat, että runo kertoi kaiken. Ei tarvittu sanoja, jotka olisivat rikkoneet syntyneen oivalluksen.
— Runo saattaa kertoa paljon enemmän kuin kokonainen kirja, veljeni valisti. Sama koskee taidetta yleensä. Taiteella on keinonsa kertoa sellaista, mikä sanoille on mahdotonta. Solohov kuvaa luontoa väkevästi teoksessaan Hiljaa virtaa Don, mutta hänkään ei pysty palauttamaan aitoa luontoa. Täytyy olla itse läsnä. Taidemaalari pystyisi ehkä parempaan. Hän voi kuvata maisemaa jopa aitoa voimakkaammin, mutta se ei kuitenkaan korvaisi autenttista kokemusta. Taiteen tehtävänä ei tosin olekaan minkään korvaaminen. Taide on arvo itsessään. Hyvä taideteos koskettaa monin tavoin. Parhaimmillaan se saattaa antaa kokemuksen tunnetasolla, virittää ajattelua ja herättää intuition. Sama koskee musiikkia. Musiikki on usein abstraktia. Se ei esitä näkyvää, mutta vaikuttaa silti tehokkaasti. Musiikin kuten muunkin taiteen keinoilla voidaan vaikuttaa ihmiseen monin tavoin. Vaikutus voi olla tiedostamaton ja hallitsematon ja sillä voi olla niin myönteisiä kuin kielteisiäkin vaikutuksia.
—Niin voi, vastasin. — Taidetta on käytetty propagandan välineenä. On esiintynyt taiteen sensurointia niin idässä kuin lännessäkin. Tiedetään hyvin, kuinka Chaplinin elokuva Nykyaika oli liikaa amerikkalaisille teollisuuspohatoille. Huonosti kävi myös Neuvostoliitossa monelle taiteilijalle, joka uskalsi arvostella maan politiikkaa. Mikä sitten on sallittua ja mikä ei? Vastasin itse. — Kaikki se taide, jonka sanoma on ihmisyyden vastaista, loukkaa uskontoa tai sukupuolimoraalia, on herjaavaa tai mieleltään sairasta, täytyy voida sensuroida.
— Saanko sanoa tuohon muutaman sanan, hän kysyi.
— Tottakai.
— On hyvä erottaa arvoton arvottomasta ja haitallinen haitattomasta, mutta mihin perustuu kritiikki ja arvostelukyky? Se perustuu yksilön etiikkaan, joka on saanut muotonsa yksilön ja yhteiskunnan välisestä suhteesta. Yhteiskunnalla ei ole olemassa etiikkaa vaan moraali. Hyväksi koettu tapakulttuuri ja kokemus hyvästä ja pahasta säätelee yhteistä moraalia. Siihen perustuvat lainsäädäntö ja asetukset sekä normit, joita tulee noudattaa. En varmaan ole paljon väärässä, jos ajattelen, että etiikan, joka hyväksyy yleisen moraalin ja ymmärtää sen vaikuttimet, tulee säädellä yksilön ajatuksia ja tekoja. Toisin sanoen, hyvä arvostelukyky perustuu yksilön etiikkaan, ei niinkään moraaliin. Se, että muut ajattelevat niin kuin ajattelevat, ei saa hiljentää yksilön omaa eettistä käsitystä. Vaikka valitettavan usein yksilö ajattelee auktoriteettiensa aivoilla.
Aurinko nousee kohta. — Lähdemmekö katsomaan?, kysyin.
Sammutimme nuotion ja keräsimme varusteemme. Vielä oli hieman kahvia jäljellä. Sitten kävelimme niemen itäiselle puolelle. Taivaanrannan värit näkyivät jo selvästi. Alimpana punainen, sen yläpuolella oranssi ja sitten turkoosi, joka tummui ylempänä. Värit sulautuivat toisiinsa rajattomasti. En tiedä, mistä vaikutelma tuli, mutta värit eivät olleet aivan samanlaisia kuin illalla. Niissä oli jotain erilaista. Sitä, mistä vaikutelma johtui, en tiedä. Ehkä siitä, että illalla silmän piti tottua tummuvaan iltaan ja nyt päinvastoin valo lisääntyi hitaasti. Vaikutusta saattoi olla myös ilman kosteudella. Kosteus siroaa valoa. Odottelimme Aurinkoa nousevaksi vartin kuluttua.
Halusin keskustella havaintoni synnyttämästä ajatuksesta.
— Aamun valoisuuden lisääntyminen toi juuri mieleeni erään rinnastuksen. Valosta on usein puhuttu allegorisessa merkityksessä. Sanotaan, että kunhan asia saa lisävalaistusta, tai puhutaan järjen valosta. Tämä on tietenkin ikivanha rinnastus abstraktion ja fyysisen ominaisuuden välillä. Oletan sen johtuvan siitä, että päivänvalossa voidaan nähdä ympäristö selvästi ja hämärässä huonommin, pimeässä ei lainkaan. Allegoria syntyy usein aivan arkielämän tavallisissa olosuhteissa. Allegoria synnyttää assosiaation konkreettisen ja kuvaannollisen tapahtuman välille. Tähän mielestäni perustuu myös vapaamuurarien seremonia. Se herättää seuraajassaan assosiaatioita, jotka valaisevat tapahtumaa jollain toisella alueella. Se on menetelmä, jolla voidaan kertoa asioista, jotka eivät muuten ole kuvailtavissa. Saadaan kokemuksia tietoisuuden takaa. Vertaan tätä lausumaasi runoon. Se kertoi enemmän kuin pelkät sanat suorassa kerronnassa voivat ilmoittaa.
— Aivan oikein, veljeni vastasi. - Kokemukseni mukaan tällaisessa assosiaatiossa, joka syntyy seremonian aikana, on tiettyjä kokemuksia sääteleviä tekijöitä. Kaikki eivät koe seremoniaa samalla tavalla yksilöllisistä eroavaisuuksista johtuen. Ensimmäinen ja ehkä tärkein ominaisuus, jota tarvitaan, on rehellisyys ja totuudellisuus. Tämä käsitepari on itse asiassa yksi käsite. Totuudellisuus ei voi ilmetä epärehellisessä yksilössä. Sen vuoksi meidän tulee pitää ohjenuoranamme rehellisyyttä. Se merkitsee jatkuvaa valppautta itsessämme. Itsepetoksella on monta naamiota. Rehellisyyttä voi harjoittaa seuraamalla ja punnitsemalla omia motiiveitaan.
Ymmärsin rehellisyyden ja totuudellisuuden nyt entistä selkeämmin. Valhe vääristää totuuden, mutta myös mielen assosiaatiot.
— Toinen vaatimus on henkinen vapaus, veljeni jatkoi. — Jos olemme henkisesti sidottuja omiin valmiisiin ajatusmalleihimme, eli jos olemme fakkiutuneita, emme saa tilaa vastaanottaa
uusia kokemuksia ja oivalluksia. Henkistä vapautta voidaan myös harjoittaa. Vaaditaan rehellisyyden ja totuudellisuuden harjoittamista, mutta
vielä muutakin. Henkisesti vapaan pitää pystyä punnitsemaan uusien ajatusten
ja omien vanhojen käsityksiensä painoarvoja yhteismitallisina. Se, että olen rakentanut jotain, ei välttämättä merkitse, että rakennelmani perusta kestää. Henkinen vapaus on nuoren ihmisen ominaisuus. Hän ei ole vielä
kangistunut kaavoihinsa. Tässä suhteessa meidän tulee olla lasten kaltaisia
. On vaikeaa luopua vuosien varrella rakentuneista käsitteistä. Jos olen aina ajatellut, että 1+1=3 ja joku tulee kertomaan minulle, että se onkin = 2, olen vaikean ratkaisun edessä. Varsinkin,
jos en ymmärrä yksinkertaista aritmetiikkaa. Saatan kynsin hampain pitää kiinni vanhasta ja virheellisestä käsityksestäni. Vapaus vaatii siis myös ajattelukykyä.
Ystäväni jatkoi innostuneesti. — Henkistä vapautta ei voida kahlita. Se ei ole sidoksissa ulkopuolisiin rajoituksiin. Kysymys on ainoastaan siitä, miten itse asian koet. Vapaasti vai epävapaasti. Ulkomaailman normit voivat tehdä meidät epävapaiksi vain silloin, kun koemme niiden rajoittavan joitakin pyrkimyksiämme. Tässä on villakoiran ydin. Meillä ei tule olla sellaisia henkisiä pyrkimyksiä, joita voidaan ulkopuolelta rajoittaa. Henkinen vapaus vaatii sopusointua ympäristöä kohtaan. Vapaus on tasapainotila, jossa koko ympärillämme oleva maailma voidaan kääntää nurin. Me vaan emme käänny sen mukana. Toisin sanoen, kun meissä ei ole mitään, mikä voidaan kahlita, emme voi joutua kahleisiin.
Auringon yläreuna näkyi horisontissa. Punahehkuinen segmentti valaisi maisemaa ja värit ympärillämme alkoivat erottua selvemmin. Valon lisääntyessä taivaan väriloisto hallitsi maisemaa. Se hallitsi myös meitä, jotka tässä Luojan näytelmässä olimme sanattomia katsojia. Itäinen taivas oli kaunis.
Luonto heräsi uuteen päivään. Kaksi väsynyttä kulkijaa nähtiin tutulla tiellä.