Karno Mikkola
Looshi Viisikanta
Vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys on vanha vapaamuuraritunnus. Siihen on otsikossa lisätty luonto. Seuraavassa pyritään historian valossa selvittämään, miten tähän on tultu ja miksi lisäys on tehty.
Nykymuotoisen vapaamuurariuden alkuna on yleensä pidetty vuotta 1717. Tuolloin Lontoossa kokoontui neljä looshia perustamaan ensimmäistä suurlooshia.
Eräät tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että muurariuden kehitys puhtaasta rakentaja-ammattikunnasta
kohti nykyaikaista spekulatiivista maailmanlaajuista muurariutta alkoi jo aikaisemmin Skotlannissa. He jopa pitävät
nykyaikaisen vapaamuurariuden perustajana William Schaw'ta, joka v. 1598–99 julkaisi nimellä Schaw Statutes
tunnetut asiakirjat Skotlannissa. Näissä määritellään ammattikunnan säännöt ja muurarien työtavat loosheissa.
Nämä asiakirjat eivät tutkijoiden mukaan perustuneet tapahtuneeseen tasaiseen rakentaja-ammattikuntien kehitykseen vaan olivat uusi luomus myöhäisrenessanssin hengessä. Looshit eivät enää olleet rakennustyökohtaisia yhteenliittymiä vaan ne oli tarkoitettu kaupungin tai alueen kaikille rakentajille,
eikä pelkästään heille vaan muillekin.
Vanhin säilynyt looshipöytäkirja on päivätty 10 päivää Schaw'n sääntöjen
jälkeen.
Tämän kehityksen osana v. 1600 ensimmäistä kertaa otettiin kivirakentajien ammattikunnan jäseneksi ulkopuolinen henkilö, joka ei ollut kivirakentaja. Ulkopuolisten mukaan ottaminen alkoi hitaasti. Vuodesta 1630 heitä alkoi ilmaantua enemmän ja vuosisadan lopulla heitä oli joissakin loosheissa jo enemmistö. Usein he olivat hyvässä sosiaalisessa asemassa olevia, jonkinlaisia kunniajäseniä, mutta myös alemmassa statuksessa olevia oli mukana.
Schaw'n yhtenä tavoitteena voidaan
arvella olleen saattaa erilaisessa asemassa olevia ihmisiä yhteen veljeyden
hengessä. Toinen tavoite oli opettaa etiikkaa ja moraalia ilman
uskonnollista sidettä (Schaw itse edusti katolilaisena vähemmistöä). Nämä tavoitteet olivat osa kristillisen Euroopan
henkisen ilmapiirin muutosta, joka johti valistuksen aikaan. Ajan myötä ulkopuolisten kutsumanimeksi vakiintui
spekulatiivinen
, kivityöammattilaisten,
operatiivisten
, rinnalla. Tästä seurasi sitten nimitys spekulatiivinen
muurarius
, joka tarkoitti rakentamiseen
liittyvän tiedon, taidon ja työkalujen käyttämistä konkreettisen rakentamisen sijaan henkisen kasvun vertauskuvina ja välineinä.
Muurariuden kehitys Englannissa 1600-luvulla on hämärän peitossa. On arveltu, että vuosisadan vaihteen lähestyessä skotlantilainen vaikutus tuntui Englannissa. Seuraavan vuosisadan puolella englantilaiset ottivat johtavan roolin vapaamuurariuden kehittämisessä. 1700-luvulla muurarius levisi nopeasti Manner-Eurooppaan, Amerikkaan ja muuallekin.
Muurariuden muuttuminen puhtaasta ammattikuntalaitoksesta eri yhteiskuntaluokkia yhdistaväksi ja yksilöiden henkistä kehitystä ajavaksi, myös valtiolliset rajat ylittäväksi järjestöksi, liittyy Euroopassa tapahtuvaan henkiseen ja yhteiskunnalliseen murrokseen, valistuksen aikaan.
Valistuksen uranuurtajana pidetään
englantilaista filosofia Francis Baconia (1561-1626), jonka mukaan tieto perustui kokemukseen eikä auktoriteettiin
tai logiikkaan. Hän uskoi ihmisen voivan tieteellisen menetelmän avulla selvittää luonnon salaisuudet ja siten päästä luonnon herraksi. Baconissa
ilmeni rajaton luottamus ihmisen
kykyihin ja kehitykseen. Samaan uskoi ranskalainen René Descartes (1596-1650) asettamalla ihmisen kaiken
tietämisen ainoaksi lähtökohdaksi. Hänen mukaansa ihmisellä oli myös myötäsyntyinen käsitys korkeimmasta olennosta sekä syy-seuraussuhteesta ja ulkomaailman olemassaolosta. Vaikka käsitys sisältäisi virheitä, sitä voidaan korjata. Descartesin tietoteoreettisella käsityksellä ja rationalismilla oli suuri merkitys valistuksen aatteisiin. Englantilaisesta
John Lockesta (1632-1704) tuli tutkimuksillaan ymmärryksestä englantilaisen empirismin varsinainen perustaja ja valistuksen henkinen isä. Hänen mukaansa ihmisellä ei ole mitään
synnynnäisiä ideoita, vaan sielu on tyhjä taulu
, jonka ulkomaailmaa koskevat havainnot täyttävät. Havainnoilla
on erilainen totuusarvo — varmimpia
on tieto omista ideoista sekä matemaattinen ja moraalinen tieto. Jumalan
olemassaolo on todistettavissa, mutta ei ominaisuudet, mistä seurasi suvaitsevaisuuden vaatimus. Ihmisellä on luonnollisia oikeuksia, politiikassa on noudatettava moraalia, perustuslakiperinnettä
ja mukauduttava päättäjien
ratkaisuvaltaan. Hän kannatti uskonnonvapautta
sekä lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan erottamista toisistaan.
Näillä ajatuksilla oli huomattava vaikutus valistukseen ja myöhempään demokraattiseen kehitykseen Euroopassa ja Amerikassa. Englantilainen Isaac Newton (1643-1727) yhdisti mekaniikassaan
taivaan ja maan liikkeet, kaksi siihen asti erillään ollutta maailmaa.
Newton näytti todistavan oikeaksi
Baconin käsityksen ihmishengen ja tieteen rajattomista mahdollisuuksista.
Valistusajan kirjalijat, mm. Jonathan Swift, Montesquieu, Voltaire, Denis Diderot ja Edward Gibbon, olivat suvaitsevaisuuden, vapauden ja uuden tieteen innokkaita puolestapuhujia ja vastustivat innokkaasti dogmaattisuutta ja normeja, joille ei ole järjellisiä perusteita. Vuosina 1751-72 ilmestynyt Encyclopédie tulvi uusia ideoita ja rationalismia. Kirkko vastusti sitä ankarasti, koska se perustui järjen voittokulkuun ja edistykseen.
Vapaamuurariuden kehitys ja sen nopea leviäminen on helposti ymmärrettävissä
edellä lyhyesti esitellyn kulttuurisen
muutoksen yhteydessä. Muurarius otti yhdeksi tunnuslauseekseen vapaus,
veljeys ja tasa-arvoisuus
, jossa on kiteytettynä asioita, joita silloisessa Euroopassa
ei juurikaan esiintynyt. Yhteiskuntajärjestys
perustui kirkon, kuninkaan
ja aateliston ylivaltaan. Ranskan vallankumous 1700-luvun lopussa otti käyttöönsä tämän muuraritunnuksen. Tämä ei ollut pelkkä sattuma. Vallankumouksellisten
joukossa oli paljon vapaamuurareita.
Järjestönä vapaamuurarius ei kuitenkaan politiikkaan osallistunut. Lause jäi elämään ranskalaiseen kulttuuriin
- se voidaan lukea vaikkapa uusista ranskalaisista euron kolikoista.
Tunnuslause on yleisesti hyväksytty ihanteeksi, ainakin läntisessä kristillispohjaisessa kulttuurissa. Mutta tarkastellaanpa hiukan sen osia.
Vapautta nykyisessä kulttuurissamme on paljon. Perustuslakimme turvaa uskonnon-, ilmaisun-, liikkumis- ja kokoontumisvapauden. Vapauteen katsotaan kuuluvan myös vapaus taloudelliseen toimintaan. Länsimainen ihminen, ja moni muukin, on sitä mieltä, että luonnonvarat — kasvi- ja eläinkunta, maaperä sekä ilmakehä — ovat täysin hänen käytettävissään.
Itsensä toteuttamisen vapauden kannalta
voidaan ajatella kaiken sen olevan
sallittua, mikä ei vahingoita toista tai ihmistä itseään. Tähän liittyy myös vastavuoroisuus sosiaalisessa elämässä - vanha sanonta leben und leben lassen
,
elää ja antaa lassenkin elää
, on melko laajasti hyväksytty. Saako luontoa sitten hyödyntää, käyttää siinä määrin, että se vahingoittuu tai tuhoutuu. Pääsääntöisesti tähän asti on saanut. Mutta myös luonnon suhteen olisi otettava ohjeeksi leben und leben lassen
. Kuten vapauden käsitteeseen inhimillisenä ihanteena keskinäisessä kanssakäymisessä kuuluu vastuullisuus,
niin olisi ihmisen suhtauduttava vastuullisesti myös luontoon.
Edelleen ollaan kummallisen näköalattomia, sokeita, myös korkeimmalla hallitsevalla tasolla. Kun korkein hallinto-oikeus odotettavissa oleviin ympäristöhaittoihin viitaten päätti, ettei Vuotoksen tekoallasta saa rakentaa, pääministeri Paavo Lipponen lausui, että on valitettavaa, että jokin yhden asian liike on saanut aikaan jotain muuta kuin mitä poliitikot olivat päättäneet. Jatkuvasti esimerkiksi lehdistössä puhutaan luontoväestä, luonnonsuojelijoista, vihreistä, viherpiipertäjistä jne. niin kuin kyseessä olisi jokin erillisjoukko, joka ajattelee jotain erillistä, muista riippumatonta, ehkä jotakin itselleen kuuluvaa tai tulevaa. Harha on paha: ei nähdä, että kysymys on meistä, meistä kaikista, meidän kaikkien ympäristöstä, meidän kaikkien elinmahdollisuuksista. Kyse ei ole vain ympäristön miellyttävyydestä, kauneudesta, monipuolisuudesta, vaan siitä, että biologisesti ihminen on osa luontoa. Ihminen on samanlainen biologinen koneisto kuin mikä tahansa nisäkäs, lintu tai mato, bakteerikin. Ravintonsa ihminen saa luonnosta. Ihminen voi elää vain jos luonto toimii. Monilta luonnon osa-alueilta voidaan kokemuksesta sanoa, missä on sen kestokyvyn raja. Raja on ylitetty monta kertaa, paikallisesti. Monta kertaa on myös kyetty palaamaan terveelle puolelle. Ihmiskunnan suurten kysymysten edessä ollaan tilanteessa, missä kukaan ei tiedä, milloin kohtalokas raja ylitetään. Luonnon köyhtyminen, yksipuolistuminen voi jatkua varmaankin melko kauan, mutta jossakin vaiheessa ollaan niin pitkällä, että luonto ei enää pysty palautumaan eikä tarjoamaan ihmiselle välttämätöntä ravintoa ja vettä. Silloin nykyinen ihmisen kulttuuri päättyy — tuskan, paniikin ja sotien nopeuttaessa tuhoa.
Veljeys on vastavuoroisuutta. Ihmisten kesken veljeyttä esiintyy aikalailla, ainakin pienissä kuvioissa — perheessä, suvussa, heimossa. Kansojen väliltä se usein puuttuu. Jopa saman kansan sisällä eri tavalla uskovat sotivat keskenään. Luonto on hyvä veli. Kun sitä kohdellaan hyvin, se kohtelee ihmistä hyvin, toisin sanoen mahdollistaa ihmisen elinmahdollisuudet.
Tasa-arvo yhteiskunnassa, esimerkiksi Suomessa, on melko lailla kehittynyt. Puutteita on kuitenkin edelleen. Esimerkiksi lain edessä esiintyy eriarvoisuutta: köyhää ja rikasta kohdellaan eri tavoin, samoin esimerkiksi iholtaan eriväristä. Sukupuolten välinen samapalkkaisuus on vielä kaukana. Vapaamuurareina olemme tasa-arvoisia ikään, sukupuoleen, rotuun tai uskontoon katsomatta. Olemmeko tasa-arvoisia luonnon kanssa?
Ihmiskunnan olisi otettava luonto tasa-arvoiseksi kumppaniksi. Sitä olisi kuunneltava kuten toista ihmistä. Tähän asti länsimainen ihminen on pitänyt luontoa vain raaka-ainevaras tona ja kaatopaikkana. Yksi syy tähän on Raamattu ja kristillinen usko. Raamattu luovuttaa koko luonnon ihmisen käytettäväksi. Kuka Raamatun on kirjoittanut: ihminen. Sama, joka kirjoitti, että jumala teki ihmisen omaksi kuvakseen. Kuinka omahyväistä, tai kuinka uskomaton hybris, ylimielisyys, kuten antiikin kreikkalainen olisi sanonut. Valistuksen ajalta jäi päällimmäiseksi kartesiolainen ajattelutapa: yksilö on subjekti ja hänen ympäristönsä ja toiset ihmiset ovat objekteja, joita käytetään. Kyseessä on dualismi, jossa vastakkain ovat minä — sinä. Toisenlainen ajattelutapa on suhtautua toiseen sinänä — molemmat olette toisillenne sinä. Luontoa kohtaan voisi ajatella samoin — se on kanssasi tasa-arvoinen. Se on kumppani ja palvelija, kuten myös sinä sille.
Pentti Linkola kirjoitti kauan sitten Toisinajattelijan päiväkirjassa, että ainoa arvo filosofisessa mielessä on elämän runsaus ja monimuotoisuus, eliölajien ja -muotojen mahdollisimman suuri määrä. Jo Platon sanoo Timaioksessa, että luonnon järjestelmien tärkein ominaisuus on monimuotoisuus. Siitä riippuu niiden elinvoimaisuus, ja luonnon perimmäinen tarkoitus on pitää yllä sitä voimaa, jonka Demiurgi (hyvyyden voima) on antanut kaikille osille yksinkertaisimmista monimutkaisimpiin. Elämän moninaisuutta on suojeltava, koska jokainen uusi laji ja elävä olento lisää hyvyyden määrää ja olemassaolevan häviäminen vähentää sitä. Onko siis luonnolla itseisarvoa?
Humanismi filosofisena ajattelutapana on lähtenyt siitä, että ihmisellä on täysi oikeus käyttää luontoa hyväkseen. Tämän ajattelutavan juuret ovat jo antiikissa, Aristoteleessä, ja edelleen juutalais-kristillisessä perinteessä ja valistuksen ajan ajattelussa — ja vapaamuurariudessa. Pitkään näytti siltä, ettei tässä ole mitään konkreettista ongelmaa - eettisiä ovat monet ajattelijat ja muut tuoneet esiin — luonto sietää, kestää ja antaa anteeksi. Kuluneen vuosisadan kehitys on kuitenkin ollut sellainen, että konkreettiset ongelmat ovat ihmisen edessä. Teollistumisen leviäminen ympäri maapallon ja globalisaatio, kaupan vapaus, merkitsevät sitä, että ylisuuri ihmispopulaatio käyttää luontoa kestämättömällä tavalla. Määrä tekee myrkyn, sanotaan. Se pätee tässäkin. Pieni ihmisjoukko voisi elellä luonnolle tuottamistaan ongelmista välittämättä, suuren ihmispopulaation välinpitämättömyys vie koko maapallon katastrofiin. Humanismin kaunis käsite täytyy rajata tutkimaan ja kehittämään ihmisten keskinäisiä siuhteita ja lajin sisäistä olemusta, ja siinä sillä on yllin kyllin tekemistä. Ihmisen suhde luontoon on arvioitava uudelleen. Ihmisen ja hänen kulttuurinsa säilymisen ehtona on luonnon nostaminen tasa-arvoiseen suhteeseen ja sen jälkeen sen käsitteleminen oikeudenmukaisesti.