Kansainvälinen Yhteis-Vapaamuurarijärjestö »Le Droit Humain» Suomen Liitto
Lauri Holopainen
Looshit ABC ja Homo Ludens
Kuvaan tässä joitain kulttuurimme ongelmia suhteessa niihin mielekkyyden kokemuksiin, joita olen saanut vapaamuurariuden ja aikidon parissa. Vaikka suomalaisuus onkin minulle läheistä ja arvostettavaa, on myös uskallettava katsoa siihen liittyviä ongelmia sellaisenaan. Vain ongelmat, jotka kohdataan — olivatpa ne mahdollisia tai mahdottomia noin vain ratkaistaviksi — tuovat elämään muutosta.
Harrastusvalinnat voivat heijastaa juuri tällaisia käsiteltävänä olevia ongelmia. Tarve löytää mielekkyyskokemuksia erilaisissa yhteisöissä on ratkaisevan tärkeää yksilön persoonan rakentumisen kannalta. Ilman kokemuksia siitä, että voi kasvaa ja kehittyä, oppia uutta ja olla merkityksellinen vaikuttajajäsen omassa elämänpiirissään, ihminen elää tyhjiössä ja ilman tarkoitusta. Artikkelin tarkoituksena on rohkaista löytämään harrastusvalinnoillaan vastauksia elämässään visaisiksi koettuihin kysymyksiin.
Kulttuuri muokkaa minua, halusin sitä tai en. Aikuistuessani ja orientoituessani ympäristööni painotan tietoisesti valinnoillani joitain asioita, kun taas toiset saavat jäädä unholaan. Erilaisten yhteisöjen jäseninä haluan antaa näiden yhteisöjen vallitsevan arvomaailman vaikuttaa minuun ja toisaalta haluan itsekin vaikuttaa kyseisten yhteisöjen kautta.
Olen suomalaisen kulttuurin jäsen. Jäsenyys vaikuttaa minuun mm. koulutuksen ja kasvatuksen kautta. Elämme Suomessa melko yksilökeskeisessä kulttuurissa esimerkiksi japanilaiseen kulttuuriin verraten. Japanilaisessa kulttuurissa ryhmän edun katsotaan olevan yksilön etua tärkeämpi. Lisäksi olemme keskimäärin verrattain rikkaita. Vaikka suomalaisten ostovoiman on sanottu olevan EU- maiden alhaisimpia, olemme silti varsin hyvätuloisia. Asioiden pitäisi siis olla hyvin, kun ajatellaan suomalaisia vain muutama sukupolvi sitten. Väestön kestokykyä koettelivat niin kulkutautiepidemiat kuin nälänhädätkin; aineellisen hyvinvoinnin puute nähtiin ensisijaisena onnellisuuden esteenä.
Emme kuitenkaan voi henkisesti niin hyvin kuin meidän pitäisi. Yhtenä esimerkkinä henkisestä pahoinvoinnista on suomalaisten masentuneisuus, jota pidetään terveen ihmisen perusreaktiona henkiseen pahaan oloon.(1) Toinen esimerkki henkisestä pahasta olosta on suomalaisten itsemurhakuolleisuus, joka on kuudenneksi korkein Euroopassa.(2)
Mikä on suomalaisten kokeman henkisen pahoinvoinnin syy? Voi olla, että kasvatuskulttuuristamme puuttuu joitain elementtejä, jotka edesauttavat henkistä hyvinvointia ja mielekkyyden kokemista. Mielestäni jokaisen aikuisen pitäisi voida kokea itsensä ainakin toisinaan kokonaiseksi ja ilmaisuvoimaiseksi, vastuulliseksi ja merkitykselliseksi kokonaisuuden osaksi tärkeimmissä yhteisöissään, perheen jäsenenä, työpaikalla ja harrastusten parissa. Tämän pitäisi olla kansallista kasvatuksellista perintöä, ei vain onnekkaiden olosuhteiden suomaa etuoikeutta harvoille.
Mutta meille on tuttua, että tähdennämme kodeissamme ja kouluissamme omaan osaansa tyytymistä, hiljaista alistumista ja kiltteyttä. Ehkä olemme oppineet myös alistamaan itsemme väärin niin, että edellä mainitut henkiseen täysikasvuisuuteen liittyvät seikat tuntuvat liian vaativilta, jotta ne voitaisiin saavuttaa. Kenties meille suomalaisille onkin tyypillistä vähätellä mahdollisuuksiamme; miksi muka minun täytyisi olla merkityksellinen, ilmaisuvoimainen, täysimittainen tai kokonainen? Luuleeko sellaisia asioista painottava itsestään liikaa? Mutta jospa arvioimmekin liian pieniksi mahdollisuutemme vaikuttaa maailman tapahtumiin omassa elämänpiirissämme?
Vallitsevista elämänkäytännöistä ja ajattelutavoista puuttuu joitakin eheään maailmankatsomukseen ja elämänkäsitykseen liittyviä seikkoja: emme ole oikein halukkaita ajattelemaan miksi olemme olemassa, mikä on elämän tarkoitus tai mitä tarpeellista voisin elämässäni tehdä. Sellaiset kysymykset kuuluvat mielestämme vain elämän erikoistilanteisiin.
Sen vuoksi jätämme nämä mieltämme askarruttavat, liian suurina meille kuulumattomat ongelmat käsittelemättä ja rakennamme selviytymisstrategiana roolin, jossa ei ole tilaa ongelmille. Siksi haluaisimmekin kenties olla aina järkeviä ja tehokkaita elämän sankareita, jotka selviytyvät mistä hyvänsä vaikeuksista tarvittaessa vaikka yksinkin. Luultavasti tämänkin mallin taustalla on kuitenkin vain halu olla hyvä ja osaava ihminen ja se ettei aiheuta läheisille ihmisille häiriöitä, joita ilmenisi jos puhuisi heille elämän ongelmallisuudesta.
Se, ettei elämään liittyvää ongelmallisuutta
uskalleta käsitellä luottamuksellisissakaan ihmissuhteissa, aiheuttaa varmasti ongelmia ja ahdistuneisuutta. Suomalaisten miesten ahdistusta tutkineen
Juha Siltalan mukaan suomalaisen
miehen elämä kehdosta hautaan
onkin nähtävissä kehnoksi yritykseksi hallita rakkauden tarvetta. Rakkauden tarve koetaan Siltalan mukaan myös häpeälliseksi, sillä rakkautta tarvitsevan
avuttomuus muuttuu inhottavuudeksi,
kun rakkauden tarpeeseen ei vastata.
Jos välinpitämättömyyteen reagoi olemalla inhottava, on siitä seurauksena häpeä.(3) Luultavaa onkin, että välinpitämättömyyteen reagoidaan mie-luummin kehittämällä omaa välinpitämättömyyttä, sillä toimimalla tällä tavalla yhteisen arvopohjan ohjaamina voi tuntea kuuluvansa joukkoon.
Jokin on tietysti pielessä silloin, kun merkityksettömyyden, tarkoituksettomuuden ja turhuuden kokemukset valtaavat ihmisen niin, että siitä seuraa itseinhoa, masennusta ja itsetuhoa. Mikä on vialla, siitä kukin ajattelee eri tavalla, eikä kukaan tavoita tulkinnallaan koko totuutta. Tuon tässä esille jotakin esimerkkejä elämästäni, jotka ovat vaikuttaneet orientoitumiseeni maailmassa.
Elämän pohjatunnot, se mitä pidän arvostettavana ja mitä kartettavana, on ratkaisevaa, sillä näiden pohjatuntojen turvin orientoidun elämässäni ja motivoidun yrittämään. Motivaationi auttaa minua yrittämään elää vähän merkityksellisemmin, ilmaisemaan tuntojani vähän täsmällisemmin ja toteutumaan vähän kokonaisemmin kuin ennen. Kaikki tapahtuva tulee minulle vähän merkityksellisemmäksi ymmärtäessäni, että me kaikki kaipaamme merkityskokemuksia elämäämme ja voimme olla merkityksellisiä jäseniä elämäämme kuuluvissa yhteisöissä. Voin oppia ilmaisemaan asioita vähän paremmin uskoessani, että me haluaisimme lähes kaikki oppia kertomaan toisille ihmisille jotakin tähdellistä ja merkityksellistä. Voin kasvaa kokonaisemmaksi, kun en karta elämän kohtaamista sellaisenaan, toisinaan kaikessa kovuudessaan, arkisuudessaan ja raadollisuudessaan, ja toisinaan kaikessa ihanuudessaan, herkkien nyanssien kantaessa viestiä toisenlaisesta ymmärryksestä ja elämän salaperäisyydestä esimerkiksi kotona, kun rauhoittumisen myötä voi kokea juhlavuutta, vaikkei olisikaan valmistautumassa juhlaan.
Vapaamuurareina pidämme itseämme kivenhakkaajien jälkeläisinä. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Olet varmaankin pohtinut silloin tällöin, kuinka viiteyhteisösi toiminta on vaikuttanut sinuun? Kuinka lapsuuden perheesi jäsenet vaikuttivat siihen, miten edelleen koet olemassaolosi lähiyhteisössäsi? Miten vaikuttavat esim. ammatti- tai muu tutkinto, harrastuksesi tai muu intressialueesi siihen, mitä pidät totena? Kivenhakkaamisallegoria viittaa konkreettiseen ja tavoitteelliseen ja ammattimaiseenkin toimintaan; kuka voisikaan harrastelijamaisuudella saada aikaan hyvin hakattuja kiviä? Kiven hakkaaminen viittaa myös fyysiseen työhön ja työssä edistyminen tarkoittaa myös mahdollisuutta päästä kerran vaativampiin tehtäviin, kenties jopa suunnittelemaan rakennusta; olihan vanha rakentajayhteisö hierarkkinen ja urakehitystä silmälläpitäen lupaava. Työskenneltyään määräajan kivenhakkaajaoppilaana oli mahdollisuus siirtyä edistyneempiin tehtäviin. Mutta eikö kiven hakkaaminen viittaa ennen muuta pitkäjänteisyyteen, tietoiseen tavoitteellisuuteen ja oman asemansa ymmärtämiseen kokonaisuuden osana? Yhdenkin kiven työstäminen oikein edellytti kivenhakkaajalta omistautumista ja oman työpanoksensa luovuttamista. Tämä omistautuminen vaadittiin, vaikkei kivenhakkaaja olisi koskaan saanut nähdä rakennuksen työsuunnitelmaa, josta olisi käynyt ilmi, mihin kokonaisuuteen rakennuskiviä aiotaan rakennuksessa käyttää.
Minulle on merkinnyt erityisen paljon se, että vapaamuurariudessa työssä edistyminen merkitsee myös edistymistä omassa elämässään. Tähän saakka kaikilla tuntemillani ihmisillä on ollut jokin seikka elämässään, joka kaipaa erityistä vahvistusta tai työstämistä. Vapaamuurarius on tässä mielessä osoittautunut oivalliseksi paikaksi työstää juuri näitä tärkeäksi koettuja asioita. Näistä asioista voi oppia keskustelemaan toisten kanssa hienotunteisesti. Olemme monta kertaa kokoontuneet iltaisin hetkeksi jakaaksemme omat kuulumisemme, ja silloin tällöin jaetaan ystävien kesken myös kaikkein tärkeimpiä ja kipeimpiäkin tuntoja. Nykyään minulle on tärkeää päästä puhumaan lähes kaikista elämän piiriin kuuluvista asioista silloin tällöin jonkun työtoverin kanssa. Avoimuus tekee välillä hiukan kipeää, mutta kun sitten toteaa, ettei avoimuudesta ollutkaan haittaa, voi miettiä avoimen kohtaamisen muita merkityksiä. Ehkä avoimien keskustelujen merkitys ei olekaan keskustelijoiden keskinäisessä luottamuksessa ja keskinäisessä avautumisessa vaan siinä, että luottava avautuu koko elämälleen ja arjelleen toisin kuin omaan pussiinsa pelaava kohtaamista välttelevä pelkuri. Luottamuksellisen keskustelun jälkeen näkee ja kokee arkensa ja elämänsä eri tavoin kuin ennen.
Työskentelyyn orientoituvassa kulttuurissa kukin jäsen on olemassa ensisijaisesti työnsä kannalta. Tämä myös sulkee pois liian henkilökeskeisen lähes-tymistavan; jos työtoverit pitää ottaa aina erikseen huomioon henkilöinä, heihin pitää suhtautua varovaisesti, koska koskaan ei voi aivan tarkasti tietää, minkälainen kunkin elämäntilanne kullakin hetkellä on. Työkeskeisyydessä kohdataan työn ehdoilla ja työkeskeisyys huojentaa ja puhdistaa parhaiten raskaudesta ja väsymyksestä silloin, kun henkilökohtaisessa elämässä on kriisejä ja muita vaikeita aikoja. Työkeskeisyyttä ei kuitenkaan pidä ajatella liian tosikkomaisena puurtamiskeskeisyytenä, pikemminkin kyse on tulevaisuuteen liittyvästä orientaatiosta, tarpeesta saada jotain konkreettista ja hyödyllistä aikaan.
Rakentajayhteisössä on tärkeää oikea henki ja yritteliäisyys. Olen nykyään iloinen siitä, että saatoin nuorena työskennellä kesälomien yhteydessä rakennustyömailla. Se antoi minulle valmiuksia mieltää, mihin olin tullut, kun minusta tuli vapaamuurari. Työskentelin siis rakennuksilla milloin rapparin ja milloin muurarin apumiehenä ja toisinaan taisin tehdä pieniä muuraustöitäkin. Tärkeää työmaalla oli porukan oikea henki, pingottamaton yritteliäisyys. Työmaalla tiedettiin, ettei pingottava tosikko kauaa pärjää. Oman työnsä sisällön ja merkityksen ymmärtäminen oli myös tärkeää: apumies, joka pukisi päälleen timpurin essun työmaalle mennessään, olisi naurettavuuden huippu. Arvostettavaa oli ammattitaito; sitä työmiestä, joka osaa jotakin, myös tarvitaan.
Kivenhakkaamisallegoriaan liittyy myös tietty näkemys työn yksinkertaisuudesta
ja hyvään lopputulokseen vaadittavasta tarkkuudesta. Tuskin rakennuskivi valmistuu ilman rutinoitumista
ja kyllästymistä, joka seuraa yksinkertaisten työvaiheiden jatkuvasta
toistamisesta. Mutta toisaalta huolimattomuus, joka myös seuraa reaktiona
liian yksinkertaiseksi koettuun työhön, tärvelee kiven. Jos määrämitta alittuu kulmasta, kivi on kelvoton käytettäväksi.
Työn yksinkertaisuus liittyy näkemykseen, että työssä edistyminen tapahtuu vain pienten suoritusten kautta,
by baby steps
, kuten asian on ilmaissut
ystäväni Markku Graae. Työn redusoiminen yksinkertaiseksi ja mahdolliseksi
suorittaa on ehkä seurausta sen havaitsemisesta ensin vaativaksi, jopa liian vaativaksi. Vapaamuurariutta
on sanottu vaikeaksi valinnaksi, sillä vapaamuurarityön sanotaan liittyvän koko ihmisyyden alueeseen. Siten työmaalleni
kuuluvat sekä riemun hetket että murheen hetket. Vain riemun hetkien
perusteella orientoituva vaatii liian paljon työltään ja murheensa murtama ei osaa asettaa tavoitetta lainkaan. Onnistunut
suoritus osoittaa, että tavoite on ollut realistinen. Aika ajoin koettu tyytymättömyys osoittaa, että tavoite on asetettu riittävän korkealle.
Vapaamuurarityössä olen kokenut olevani tarpeellinen yhteisön jäsen, olen myös saanut työskennellä minulle tärkeiden kysymysten parissa niin paljon kuin olen halunnut. Toiset jäsenet ovat toimineet aivan erinomaisena heijastuspintana; heidän kanssaan olen voinut tarkistaa niitä asioita, jotka itselleni ovat olleet epäselviä. Ennen muuta vapaamuurarius on kuitenkin merkinnyt minulle mahdollisuutta puolustaa niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä, koska tämän työskentelyn yhteydessä olen oppinut perustelemaan kannanottojani paremmin kuin ennen. Itsensä kokeminen tarpeellisena jäsenenä, vapaus työkohteen valinnassa ja tietoisuuden harjoittaminen ovat kaikki ilman muuta olleet elämässäni mielekkyyden kokemisen kannalta ensiarvoisen tärkeitä asioita. Kenties tuo itsensä kokeminen tärkeänä, se että kokee olevansa huomioitu, on ollut kaikkein merkityksellisintä minulle. Sen takia olenkin valmis väittämään, että ilman välittämistä ei myöskään ole mielekkyyttä.
Jos live-roolipelaamista eli larppausta olisi voinut harrastaa jo parikymmentä vuotta sitten, olisin ehkä valinnut sen harrastuksekseni. Mutta aikidoa oli tuolloin harrastettu jo vuosia asuinkulmillani ja vihdoin pääsin aikidon alkeiskurssille. Olin kuullut aiemmin ystäviltäni lajista mieltäni kiinnostavia seikkoja. Aikidon kehitti 1930- luvulla eräs kamppailulajeihin perehtynyt mies, joka koki harjoiteltuaan useita lajeja kauan aikaa, että näistä kaikista lajeista puuttuu jotain oleellista. Niinpä hän kehitti lajin, jonka kaikki tekniikat ovat puolustuksellisia.
Hyökkäykset ovat olemassa vain, jotta niihin voisi löytää hyökkääjää vahingoittamattoman puolustuskeinon. Laji perusajatuksen mukaan ihminen itse on itsensä ainoa todellinen vihollinen. Niinpä voittaminen onkin juuri itsensä voittamista. Oikea taisteleminen on vihan ja toisen ihmisen voittamisen tahdon syrjäytymistä, sillä voittoa tahtova kohtaa kerran oman voittajansa ja vihaaja on estynyt näkemästä laajempaa kokonaisuutta, koska viha estää kyvyn katsoa.
Aikidon harrastamiseen liittyvällä fyysisellä kontaktilla toiseen ihmiseen hyökkäyksen yhteydessä on ollut minulle erityinen merkitys. Olemmehan urbanisoituessamme menettäneet paljon fyysisen läheisyyden ja kosketuksen alkuperäisestä merkityksestä ja sen jäljellejäänyt merkitys liitetäänkin aina johonkin korostettuun ja erityiseen: erityiseen empaattisuuteen, erityiseen huomioimiseen ja tietynlaiseen vakuuttamiseen, että välittää toisesta. Vaikka koskettaminen on minulle tärkeää, en ole oikein pitänyt siihen liitetyistä tunnemerkityksistä. Aikido antoi minulle nuorena mahdollisuuden fyysiseen kontaktiin ja lähellä olemiseen, mutta ilman korostettua tunteellisuutta. Kosketus välittää paljon informaatiota, ja aikidon avulla on ollut mahdollista kehittää herkkyyttä ihmisten välillä.
Aikidon avulla olen oppinut sekä toisen kunnioittamista, että omien mahdollisuuksieni löytämistä. Kun salilla harjoitellaan kutakin liikettä ehkä kymmenenkin minuuttia saman parin kanssa, olemme yhdessä voineet siirtyä ensin tunnustelun ja toisen liikkumistavan tunnistamisen jälkeen johonkin, jota zenbuddhalaisuuteen viitaten kutsuisin yhteiseksi ei-tekemiseksi, se on tila jossa koetetaan antaa suoritettavan tekniikan puhua ja toimia meidän kauttamme, kun me itse olemme ehkä hiljaa tai korkeintaan kommentoimme lyhyesti. Se on myös tila, jossa kokee puhdistuvansa.
Se voi olla myös antoisa oppimisen tila vailla liiallista verbaalisuuta ja oppiarvoja. Samankaltaista yhteenkuuluvuutta, tarkoituksettomuuden tarkoituksellisuutta ja merkityksettömän merkityksellisyyttä, leikillisen vakavuutta ja vakavan leikillisyyttä koen toisinaan myös vapaamuurarityön yhteydessä. Ehkäpä siksi koenkin, että aikidon harrastus tukee muurariutta. Aikido on osoittanut minulle pingottamattomuuden ja luonnollisuuden ihanteen yhdistettynä jatkuvan harjoittelemisen painottamiseen.
Parhaimmillaan harjoittelu on helpottanut ahdistusta, lisännyt iloa ja parantanut itsetuntoa. Aikidoharjoituksissa yhdessä toisten harjoittelijoiden kanssa koettu fyysinen rasittavuus, tekniikoiden vaikeus ja toisinaan jopa epärealistisuus sekä tiukka salikuri ovat monesti auttaneet minua puhdistumaan sisäisesti, kun olen ollut rasittunut ja stressaantunut. Joidenkin harrastajaystävien taito huomauttaa tuoreeltaan tekniikoissa koettuja puutteita ystävällisessä hengessä on usein pysäyttänyt minut juuri kuluvaan hetkeen. Tuo puhdistuminen ja harrastajien suorasukainen ystävällisyys on ainutlaatuista verrattuna mihinkään toiseen tuntemani ryhmän kulttuuriin ja ne ovat lisänneet mielekkyyskokemuksiani elämässä, koska harjoittelemisen yhteydessä olen voinut tuntea vaikuttavani elämääni juuri nyt, ei tulevaisuudessa.
Vapaamuurariuden yhteydessä mielekkyyden kokeminen on liittynyt tulevaisuuteen liittyvän orientaatiokyvyn
parantumisena ja aikidossa mielekkyyden kokeminen taas liittyy tähän hetkeen. Ihanteellista olisi, jos näissä harrastuksissa
koettu innoittavuuden
ja mielekkyyden kokeminen leviäisi ihmisten keskuudessa ja näiden yhteisöjen kulttuuri olisi yhtäläinen Suomessa vallitsevan kulttuurin kanssa.
Jos niin kävisikin, löytyisi tuostakin vallitsevasta kulttuurista taas uusia ongelmia. Syntyisi myös uusia harrastuksia,
joiden ajateltaisiin auttavan vallitsevan kulttuurin ongelmien ratkaisemisessa.
Työ ei siis koskaan lopu, mutta se ei tarkoita, että työn voi jättää tekemättä. Työ on ikuista muokkausta, jonka avulla tätä päivää muokataan vähäsen paremmaksi.
© Lauri Holopainen 2004