Mauri T.
Looshi Homo Ludens

Veljellinen yhteisö

Vapaamuurarilooshia voidaan kuvata monin tavoin. Eräs yleinen tapa on kutsua sitä veljelliseksi yhteisöksi. Mitäköhän se sitten tarkoittaa?

Nykyinen yhteiskuntamme on vieraannuttanut meidät yhteisöllisyyden käsitteestä niin, että vaikka elämäntapamme on yhä tiiviimmin sidottu laein ja säädöksin muihin, koemme olevamme kovin erillisiä ja yksinäisiä. Jo sana yhteisö herättää mielikuvan vanhaan kansakouluun linnottautuneista kasvissyöjistä. Yhteisöllisyys koetaan pelottavana, vieraana ja kapinallisena.

Entäpä veljeys? Onko se sisäänlämpiävää eristäytymistä tai salaliitonomaista yhtä jalkaa kulkemista? Mitä veljeys edes tarkoittaa nykyperheessä, jonka kaikki jäsenet voivat elää eri paikkakunnilla eikä kukaan seuraa vanhempiensa ammattia?

Tarkastellaanpa hieman tarkemmin yhteisöllisyyttä. Veljeyttä tarkastelen looshin tehtävien kuvauksen jälkeen.

Yhteisöllisyys

Eräs yhteisöllisyyteen liittämäni sana on välittäminen. Yhteisöstä voidaan puhua, kun yhteistoiminta synnyttää todellisen välittämisen tunteen. Yhteisön syntyminen vaatii rohkeutta välittää. Välittäminen vaatii rohkeutta, sillä välittäessäni toisesta ihmisestä annan hänelle tapahtuvien asioiden vaikuttaa omaan mieleeni ja tunteisiini. Jos hän onnistuu pyrkimyksissään, koen iloa hänen kanssaan. Hänen joutuessaan kriisiin minäkin pohdin samoja kysymyksiä.

Yhteisöllistä välittämistä rajoittaa varmasti pelko. Me koemme, että nykyään meitä ympäröivät monet vaarat, jotka uhkaavat turvallisuuttamme. Olemme huolestuneita pörssikursseista, maailman eri kolkissa leimuavista sodista ja koko maapallon tulevaisuudesta ihmisen kotina. Sisä- ja ulkopoliittiset ratkaisut huolestuttavat kaikkia ruuhkabussissa jurottavia ihmisiä. Entä lama ja sen uhka? Kuinka käy työpaikan ja palkkakehityksen? Miten käy peruskorkoon sidotun asuntolainan, jos Puola liittyy Euroopan Unioniin?

Kaiken tämän huolestuneisuuden keskellä tulemme siihen lopputulokseen, että kohta meidänkin lähipiirissämme jollekin käy huonosti. Teemme sen johtopäätöksen, että emme halua tulla sidotuiksi niihin, jotka ehkä sortuvat.

Tätä voisi verrata vuorikiipeilijään, joka tiukan paikan tullen katkaisee turvaköyden, joka yhdistää hänet toisiin kiipeilijöihin. Emme nykyään ymmärrä, miten kaikkien yhteinen hyvinvointi ja turvallisuus monella tavalla määräävät meidän omankin menestyksemme.

Yhteisöllisyys on nykyään erilaista kuin entisaikojen maaseutukylän yhteisöllisyys. Kyläyhteisössä monet erilaiset asiat sitovat meitä aina samoihin ihmisiin. Naapuritalon kanssa on yhteisiä rajoja, kenties yhteinen kaivo, yhteinen tie. Tarvikkeita lainataan, uusia rakennuksia rakennetaan talkoilla. On yhteisiä sukusiteitä, ja hyvin monia asioita ratkotaan samalla porukalla.

Nykyään meillä on paljon mutkikkaampia suhteita, ja sidosryhmämme ovat niissä erilaisia. Työyhteisö ei koostu niistä ihmisistä, jotka asuvat samalla seudulla. Kävelymatkan päässä kodista voi asua kymmenentuhatta ihmistä. Vastaantulija on usein tuntematon. Miten tällaisessa ympäristössä voi rohjeta välittämään? Yhteisöllisyys ja välittäminen ei siis ole yksinkertaista.

Vapaamuurarilooshi opettaa hitaasti mutta varmasti yhteisöllisyyttä.

Tehtävät looshissa

Vapaamuurarilooshien toiminnassa oleellisin osa on vanha muurarirituaali. Vaikka muurarina olenkin luvannut, että en paljasta tuon rituaalin yksityiskohtia, voin hyvin kuvailla sitä vanhana, koristeellisena ja juhlavana kokouskäytäntönä. Sitä voi siinä mielessä verrata muihin vanhoihin juhlamenoihin, kuten vaikkapa monarkioiden kruunajaismenoihin, yliopiston promootioon, valtiopäivien avajaisiin tai jonkin kirkkokunnan jumalanpalvelukseen. Näissä juhlavissa tapahtumissa on monia erilaisia tehtäviä, joihin osallistujat valmistautuvat edeltä käsin. Promootiossa on tohtorikandidaatti luonnollisesti pääosassa, mutta seppeleensitojana toimiminen on myös elämys.

Looshin tehtävistä puhuttaessa voi varmasti asiaa tuntemattomalle tulla varsin mystinen ja epämääräinen kuva. Erikoista ei tavalliseen arkitoimintaan verrattuna ole kuitenkaan niinkään tehtävien sisältö vaan asenne jolla töitä tehdään. Koska muurarit pitävät toimintaansa vertauskuvallisesti merkittävänä, kaikki pienetkin työt tehdään keskittyen ja ajatellen. Niinpä jokainen asia, joka tavallisissakin kokouksissa tehdään, muuttuu merkittäväksi.

Jos ajatellaan tavallista kokousta jossakin yrityksessä, niin sekin sisältää tiettyjä tehtäviä: ovi kokoushuoneeseen avataan ja mennään sisälle. Ensimmäinen sisääntulija sytyttää valot. Osallistujat latovat pöytään kaikenlaista kokouksessa tarvittavaa, kuten matkapuhelimia, kannettavia tietokoneita, muistiinpanolehtiöitä ja kyniä. Kokouksen puheenjohtaja kytkee tietokoneensa dataprojektoriin tai kääntää fläppitaulusta uuden sivun tai pyyhkii taulun, jos se on edellisen kokouksen jäljiltä pyyhkimättä.

Tällaisesta tavallisesta työkokouksesta voi tulla hyvin muurarihenkinen, jos kaikki nuo toimet tehdään ajatuksella ja vertauskuvallisuudella. Mitä merkityksiä voisikaan saada vaikkapa kokoushuoneen oven avaamisesta:

Avaan oven, jotta muiden ei tarvitsisi. Minä kohtaan ensimmäisenä sen, mitä huoneessa on. Ensimmäinen tekee suurimman työn. Kerran avattu ovi on auki muillekin. Kun ovesta kulkee sisään, samalla ei voi tulla ulos. Ensimmäisenä menevä ei voi vahtia, että viimeinenkin tulee. Ensimmäinen saa valita paikan. Ensimmäinen joutuu selvittelemään, jos huoneessa onkin jo toinen kokous. Vain ensimmäinen saa flunssaviruksia likaisesta ovenkahvasta. Mitä jos huoneessa onkin valokuvaaja, joka kuvaa ensimmäisenä tulevan? Katsovatko seuraavana tulevat mallia ensimmäisestä? Menisinkö reippaasti vai varovaisesti? Onko huoneeseen menolla mitään merkitystä kokouksen kulkuun? Miten kannattaisi käyttää ne kolme sekuntia, jotka ovesta kulkemiseen kuluvat? Voiko niitä hyödyntää? Entä jos ovi on lukossa? Pitääköhän ovea työntää vai vetää? Mitä toiset ajattelevat, jos työnnän, ja ovi aukeneekin vetämällä?

Lisäksi kaikkea tätä voi ajatella vertauskuvallisesti: Onko elämä jollakin tavalla kuin ovesta kulkemista? Onko elämässä ovia, joita avataan, joista kuljetaan ja joita suljetaan?

Emme luonnollisesti voi aina elämässämme pysähtyä jokaisen oven eteen selvittämään tuntikausiksi omia ajatuksiamme. Muurarityössä, vuosien kuluessa näihin asioihin perehtyy hiljalleen.

Näin muurarilooshin tehtävät kehittävät meissä arvostusta arkielämän pieniä tehtäviä kohtaan. Tästä syntyy sellaista elämän kunnioitusta ja tuntemusta, jota muurarit kutsuvat elämän ammattitaidoksi. Tällä perusteella muurarit pitävät itseään elämäntaidon ammattikuntana.

Tasa-arvoisuus

Pienessä, parinkymmenen veljen looshissa tilanne on yleensä sellainen, että kaikilla on erityisiä tehtäviä. Looshissa ei ole passiivisia sivustakatsojia lainkaan. Tehtävät vaihtuvat vuosittain, ja ajan myötä jokainen saa olla vuorollaan kaikissa eri asemissa. Ajan myötä jokainen on yleensä myös looshin johdossa.

Tasa-arvoisuus ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki suoriutuisivat tehtävistä yhtä hyvin. Jos vaikkapa looshin sihteerinä olisi henkilö, joka unohtaisi lähettää tiedon kokouksista kaikille veljille, siitä aiheutuisi melkoista ylimääräistä työtä kaikille. Vastaavasti, kun kokoustilojen vuokran kattamiseksi kerätään jäsenmaksua, on tietysti ehdottoman välttämätöntä, että kaikesta rahaliikenteestä löytyvät asianmukaiset tositteet, kun looshin kirjanpitoa tarkastetaan.

On paljon hyviä esimerkkejä siitä, miten vapaamuurariuden aatteen velvoittamana joku veli on opetellut hänelle aiemmin tuntemattoman käytännön taidon. Olen itse oppinut muurariaikanani, miten järjestetään kevyttä syötävää parillekymmenelle veljelle kokouksen jälkeen. Samoin kokouksien muistiinpanoista ja pöytäkirjoista olen oppinut asioita, joita olen hyödyntänyt palkkatyössäni. Tuolloin muurarius kannusti minua tekemään yksinkertaisenkin tehtävän huolellisesti ja ajatellen. Tämä on tärkeä muurarityön opetus.

Vastaavasti olen nähnyt, miten joku veli hyljeksii hänelle annettuja tehtäviä kaivaten jokaisessa tehtävässään suurempia haasteita, kuin sillä hetkellä on tehtävänä. Samalla hän tekee sen hetkiset työnsä hutiloiden, välinpitämättömästi ja ajattelematta. Tällaisella ajattelutavalla ei koskaan saavuta todellista edistystä omissa taidoissaan tai asenteissaan.

Muurariuden tasa-arvoisuus näkyy siinä asenteessa, millä työtä tehdään.

Vapaamuurarille muurarityö on kuin elämä pienoiskoossa.

Veljeyden ja ystävyyden ero

Looshin tehtävissä toimiminen herkistää huomaamaan sen, missä roolissa toimii. Muurarina olen tottunut siihen, että juoksupojasta tulee johtaja ja jälleen juoksupoika. Tällä herkkyydellä ymmärtää, että vaikka on työssä johtotehtävissä, se ei tarkoita, että kaikilla elämän foorumeilla voisi johtaa.

Looshityöskentelyn myötä oppii kunnioittamaan veljeä omana itsenäisenä yksilönä, jonka kanssa on yhteistyössä looshissa. Monessa arkielämän ihmissuhteessa ei ole sellaista tasapainoa, jossa kullekin annetaan oma työtilansa, ja tämän vapauden hän myöskin ottaa. Tämän eron huomaa selvästi, jos looshiin tulee veli, joka on jossakin suhteessa toiseen veljeen jo entuudestaan: samasta perheestä, äiti, isä, veli, sisko, tytär tai poika. Samoin avioparien suhde muuttuu, jos pari on myös veljiä keskenään.

Veljeys on henkisesti velvoittavaa. Meillä ei Le Droit Humainin piirissä Suomessa ole sellaista auttavaa veljien verkostoa, josta joskus kuulee puhuttavan. Vapaamuurarina en koe velvollisuudekseni auttaa veljeä konkreettisesti hänen arkityössään, mutta henkisesti kyllä, työn asenteiden ja tilanteiden pohdinnassa. Veljenä voin olla toiselle sielunhoitajana tai luotettavana kuulijana.

Veljeyden velvoittavuuden voi ymmärtää jo alussa käyttämäni vuorikiipeilijävertauksen avulla. Veljinä olemme kytketyt toisiimme turvaköydellä. Silloin jokaisen veljen henkinen edistyminen tai edistymättömyys vaikuttaa suoraan myös siihen, mitä minä itse voin saada looshilta ja miten looshi voi tukea minun henkistä edistymistäni.

Otetaan käytännön esimerkki valaisemaan asiaa. Looshit luovat itse omia toimintatapojaan, ja monissa loosheissamme on nykyään tapana valita kuukaudeksi kerrallaan jokin harjoituksen aihe, jota veljet sitten kokousten välisenä aikana harjoittavat tai miettivät. Nuo aiheet voivat olla hyvin käytännöllisiä tai vastaavasti esoteerisiakin. Kuvitellaanpa, että looshini ottaisi kuukauden harjoitusaiheeksi vaikkapa ystävällisyyden. Miten minuun vaikuttaa se, kuinka paljon toiset veljet aiheeseen paneutuvat?

Kuukauden kuluttua, seuraavassa kokouksessamme, keskustelemme veljien löydöistä tämän aiheen parissa. Jos aiheeseen ei ole paneuduttu vaan samat vanhat käsitykset luettellaan ulkomuistista, ei koko kuukauden harjoituksesta ole paljoa hyötyä. Jos sen sijaan saan kuulla jokaiselta toiselta veljeltä uusia, kuluneen kuukauden aikana löytyneitä käsityksiä, jotka ovat muuttaneet heidän elämänasennettaan jollakin tavalla, saan itse kuulijana paljon enemmän. Voin verrata näitä uusia, syvällisiä löytöjä omiini. Voin huojentua, kun jokin erikoinen havaintoni saakin tukea toisilta. Jos taas jokin käsitykseni poikkeaa veljien käsityksistä, ja tiedän meidän kaikkien perehtyneen asiaan huolella, voin paremmin ymmärtää omaa erikoista maailmankäsitystäni.

Kun henkisen kehityksen jyrkänteellä olen kytkenyt itseni turvaköydellä toisiin veljiin, minulle syntyy oikeutus edellyttää heiltä ponnistelua elämässä eteenpäin, yritystä muuttaa toimimattomia elämän käytäntöjä paremmiksi.

Ystävyyttä voi olla monenlaista, mutta itse en yhdistä tällaista vaativuutta tavanomaiseen ystävyyteen. Ystävät ovat ystäviä, koska he viihtyvät yhdessä. Muurariveljeys ei perustu viihtyvyyteen vaan edistymisen tunteeseen. Joka kerta tavatessani muurariveljiäni, joko virallisissa kokouksissamme tai pienemmässä porukassa vapaamuotoisesti, ajattelen sitä, mihin tapaamisellamme pyrimme. Jokaisen veljellisen keskustelun jälkeen arvioin sen vaikutusta henkiseen kehitykseemme.

Looshi voidaan vastaavalla tavalla rinnastaa perheyhteisöön, mutta siinäkin on oleellisia eroja. Perheessä on luonnollinen johtajakaksikko, vanhemmat. Perheen kehitys on lasten kehittymistä, kasvattamista ja itsenäistymistä. Perheen kehitys on onnistunut, kun lapset ovat saavuttaneet itsenäisyyden. Monessa perheessä vanhemmat tai lapset eivät koko elinikänään saavuta itsenäisyyttä.

Me puolestamme edellytämme vapaamuurariuteen pyrkivältä nimenomaan itsenäisyyttä. Sen lisäksi itsenäisen ajattelun ja tuntemisen kehitys on eräs muurariuden opetusten perusta. Pidän henkistä itsenäisyyttä vapaamuurarin erityisenä vahvuutena. Muurarilooshi on yhteisö, jossa erittäin vahvat ja itsenäiset yksilöt harjoittavat yhteistoimintaansa. Tämä on päinvastainen kuvio kuin perheessä, jossa lähtökohta on ykseys ja lapsi kasvaa vauvaiän äitiykseydestä vähitellen sen verran itsenäiseksi, että voi lähteä omille teilleen (kunhan palaa aina jouluksi).

Looshi elää

Vapaamuurariloosheja perustetaan, ne elävät aikansa ja niiden toiminta voidaan lopettaa. Jotkin looshit ovat eläneet satoja vuosia. Looshit siis elävät kauemmin kuin loosheissa toimivat veljet. Miten voidaan sanoa samaksi sellaista looshia, jossa ei enää ole elossa yhtään perustajajäsentä?

Samoin kuin ihminen pysyy samana, vaikka hänen solunsa uusiutuvat, samoin on looshillakin oma henkensä, joka säilyy, vaikka veljet vaihtuvat. Looshin henki tai tunnelma voi kyllä muuttua vuosien saatossa. Jokainen uusi veli tuo mukanaan omien luonteenpiirteidensä myötä jotain uutta. Samoin jotkin ajatukset häviävät looshista niitä tukevien veljien poistuessa. Looshi siis elää veljien myötä, mutta ei muutu yhtä äkkinäisesti kuin yksittäinen ihminen.

Veljiä tulee ja menee.

Kun looshiin vihitään uusi veli, hän yleensä puhkuu ja huokuu omia ennakkokäsityksiään jonkin aikaa. Tämä on joskus lähes käsin kosketeltavaa. Ihmiset ovat maailmassa kovin tottuneita siihen, että keskustelu on vuorotellen tapahtuvaa omien käsitysten puolustamista. Todellinen kuunteleminen on harvinaista.

Uusi veli merkitsee pienelle, noin 20 hengen looshille aina muutosta. Looshi sopeutuu uuden veljen tyyliin, ja uusi veli opettelee looshin toimintatavat.

Keskivaiheilla muurariuraansa veljeltä odotetaan paljon. Hän osaa jo muurariuden toimintatavat, mutta ei ole vielä jämähtänyt tottumuksiinsa. Muurarit ihailevat sopeutumiskykyä ja muuttumiskykyä, mutta vanhetessa ihmisen taipumus juuttua vanhoille urille on yhä voimakkaampi.

Muurariudesta lähtevät veljet jäävät merkillisellä tavalla unholaan. Looshi ei tarkoituksellisesti hyljeksi entisiä jäseniään, mutta looshin veljien yhteistoiminta on vuosien aikana niin paljon painottunut looshin toiminnan puitteisiin, että muurariudesta lähteneen kanssa ei ole enää puhuttavaa.

Kenties muurariuden myötä veljien keskinäinen toiminta ja ajattelu on hioutunut niin, että puheet liittyvät yleensä tehtäviin, teemoihin ja kulloinkin työn alla oleviin henkisiin aihepiireihin. Muurarina koen melko vaikeaksi jutustella niitä näitä vailla varsinaista tarkoitusta. Muurarius on tehnyt minusta veljien suhteen tarkoitushakuisen: haluan keskustelullani selvittää juuri tietyn kommunikaatio-ongelman, tai haluan jakaa toisen kanssa käsityksiäni jonkin tulevan seminaarin teemasta.

Ulkomaailmassa kaipaa aina sitä intensiteettiä, mikä syntyy, kun toisiinsa kohtuullisesti luottavat veljet käsittelevät yhdessä jotakin omalle elämälle merkitystä tuottavaa aihetta. Onkin todettu, että muurarit saattavat olla ihmissuhteissaan pilalle hemmoteltuja.